Mä katsoin yhtä kuvaa monta lapsuuteni iltaa. Siinä kaksi pientä lasta kulki vaarallista siltaa. Heitä uhkas metsän pimeys ja synkkä virta pyörteinen. Muttei hätää, heitä suojas enkeli valkosiipinen-

Kun tänään katson sinuun ja sua uneen tuuditan. Mä muistan päivän leikit. Kuinka sua rakastan! Sä olet tosi pieni ja mä melkein toivoisin,
että rinnallesi saisit samanlaisen enkelin.

Kohta ryntäät maailman ruuhkaan. Näet varjoja ja aurinkoa. Tee mitä teet,  mut älä sielullesi vahinkoa. Sillä haavat nuo ei parane, vaikk' äiti kuinka puhaltais. Siksi toivon että enkelini jostain suojaa sais-

Tuota lapsuuteni kuvaa vielä hetken muistelen. On harmaantuneet värit enkelin, repaleiset siivet sen. Oi jospa voisin paikata edes laudat lahoimma, tuon sillan, jonka yli kaikki lapset kulkevat.

(Mikko Alatalo, Suojelusenkeli)

Muistoja
Tyttäreni oli kuuden vanha. Tulin illalla myöhään töistä kotiin. Tytär oli piirrellyt kuvia jäljitellen suojelusenkelitaulua, jossa lapset kulkevat sillalla. Mutta lasten käsistä vuosi verta. Vähän kauhistuin ja kysyin miksi? Tytär vastasi, että lasten haavat eivät parane, niinhän laulussa sanotaan. Kysymys: "Äiti, mitä ne sielun haavat ovat, jotka ei parane?" Hän oli kuunnellut Alatalon Suojelusenkelilaulua. Tästä seurasikin keskustelu sielunhaavoista, mitä me ihmiset voimme saada elämän matkan varrella ja aiheuttaa niitä haavoja toisillekin. Tuo tapahtuma ja keskustelumme on jäänyt pysyvästi mieleeni. Ja myös tytön sanat, ettei hän koskaan halua itselleen noita haavoja eikä niitä toisille aiheuttaa. Niinpä niin. Kukapa niitä haluaisi? Sielun haavoja vain tulee elämän matkalla, tahtoipa niitä tai ei. Niiden kanssa on on vain opittava elämään ja niiden kanssa selviydyttävä. Toinen toistemme rinnalla kulkien.

Uskon seuraavien Raamatusta löytyvien elämän ohjenuorien auttavan sielun haavoissa:
"Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä, kuten itseäsi."
"Tee toisille, kuten toivoisit itsellesi tehtävän."
"Kantakaa toistenne taakkoja, niin te täytätte Kristuksen lain."